Markus Siltamäki, 100 vuotta syntymästä
Leinmäen kyläyhdistys, Kylätori 8.8.2025
Tervehdys- ja johdantopuhe: Markus Siltamäki – sivistynyt monitaituri
Helena Leino-Kilpi, professori, terveydenhuoltoneuvos
Hyvät Leinmäen kyläyhdistyksen iltatorin osallistujat,
kyläyhdistyksen puolesta toivotan Teidät kaikki tervetulleiksi viettämään
kylän tunnetun vaikuttajan Markus Siltamäen 100-vuotisjuhlaa.
Ajatus juhlatilaisuuden järjestämisestä syntyi kyläyhdistyksen toimijoiden
viime syksyn kotailloissa, joissa hyödynnettiin Markus Siltamäen
tarinamateriaalia. Juhlan tarkoituksena on ilmaista arvostusta Markuksen
elämäntyötä kohtaan. Onkin erinomaista, että meitä on täällä tänään näin
paljon. Olette sydämellisesti tervetulleita!
Minä olen Helena Leino-Kilpi, tämä Leinmäen kylä on minun lapsuuden
kotikyläni ja olen aloittanut koulupolkuni tässä koulussa vuonna 1962.
Olemme rakentaneet juhlatuokion siten, että Markusta koskevan puheeni
jälkeen meillä on ilo kuulla kahta Markus Siltamäen kanssa toiminutta
osaajaa eli kirjailija Heli Laaksosta ja kansanmuusikko Markus Rantasta.
Teemme siis osaltamme tässäkin tilaisuudessa ainutlaatuista
kulttuurihistoriaa kokoamalla Markus Siltamäkeen liittyviä tietoja ja
kokemuksia.
Markus Siltamäki – sivistynyt monitaituri
Markus Veini Johannes Siltamäki syntyi Leinmäellä 18.8.1925 eli lähes
täsmälleen 100 vuotta sitten ja elettyään pitkän elämän hän kuoli Laitilassa
21.7.2013.
Markuksen lähtökohta oli turvallinen. Hänen isänsä, Johan Veini Lavila
(12.12.1894-3.4.1955), oli silloisen Lavilan talon vanhin poika. Kyseinen
talo oli yksi kylän merkittävistä taloista, jonka historia oli alkanut jo
vuodesta 1655. 1900-luvun alkupuolella Leinmäellä oli 8 taloa, 10 torppaa
ja 20 mäkitupaa sekä 145 henkiverotettua aikuista (Alifrosti & Vehmas
2002). Äiti oli kotoisin myös varsin läheltä, Lapin pitäjästä.
Markuksen isä rakensi itselleen asuinsijan Leinmäen sillan, nykyisin
Kirkkokosken sillan, läheisyyteen ja muutti nimensä Siltamäeksi.
Vesimyllyn hän oli rakentanut jo vuonna 1919. Markuksella on yksi sisar,
Sirkka, joka iloksemme on kanssamme tässä juhlassa. Kirkkokosken luona
oleva tila on edelleen Siltamäen suvun hallussa ja sitä hoitaa Sirkka-sisaren
poika perheineen. Suvun jäseniä ja heidän läheisiään on myös Leinmäen
kyläyhdistyksen tehtävissä täällä, esimerkiksi äänimiehemme Mikko Lavila
on Markuksen kummipoika. Markus Siltamäellä itsellään ei ole jälkipolvea.
Markuksen elämäntyö sijoittuu ajallisesti merkittävään jaksoon
maassamme (esim Kaartinen ym. 2016, Virrankoski 2016). 100 vuotta
sitten Suomi oli 8 vuotta aiemmin itsenäistynyt maa ja agraariyhteiskunta:
suurin osa väestöstä asui maaseudulla ja eli maataloudesta. Perhe ja
yhteisöt (kuten tällaiset kylät) olivat asukkaiden tärkeitä turvaverkkoja ja
sosiaalisen elämän perustaa, naapurien ja kylän yhteistyö oli monella
tavalla välttämätöntä. Mielenkiintoista on, että tämän aamun Laitilan
Sanomissa (LS 8.8.2025) todettiin kylien olevan edelleen tärkeitä
huoltovarmuuden osia maassamme.
Kansallistunto ja -identiteetti oli vahvistumassa. Kulttuuri oli varsin
omaleimaista, se oli yhteisöllistä, itse tehtyä ja paikallista, vahvasti
sidoksissa perinteisiin. Kulttuuria ei niinkään kulutettu, vaan tehtiin.
Maaseudulle sanomalehdet ja kirjat levisivät kirjastoista, lukupiirit
tarjosivat mahdollisuuden jakaa kirjallisuutta yhdessä ja keskustella siitä.
Laitilan Sanomat perustettiin vuonna 1925 ja Yleisradio vuotta
myöhemmin 1926. Kansakoulujärjestelmä oli olemassa, sitä koskeva
Kansakouluasetus oli annettu jo 1866 (Uno Cygnaeuksen aloitteesta).
Lukutaitoa ei kaikilla kuitenkaan ollut. Markus Siltamäen vanhemmat
olivat ajan tavan mukaisesti käyneet rippikoulun ja kiertokoulua, mutta he
osasivat lukea – joka osaltaan kertoo hänen kasvuperustastaan. Markus itse
kävi kansakoulua ensin naapurikylässä Suontakana ja sitten vuonna 1935
perustetussa Leinmäen supistetussa koulussa; kaikille yhteinen
oppivelvollisuuslaki oli astunut voimaan 1921 (Numminen 2001). Uusi
koulurakennus saatiin kylään kuitenkin vasta 1956. Markus suoritti
keskikoulun ja oli ainakin laskennossa erinomainen.
Markus Siltamäki siis syntyi kansallistunnon vahvistumisen alkuvaiheeseen
ja sai elää sekä sotavuodet että maamme kehityksen aina 2000-luvun
alkupuolelle asti. Hänen aikanaan varsin köyhästä maasta kehittyi
kansainvälinen hyvinvointivaltio, teknologisesti edistynyt, tasa-arvoinen,
korkeasti koulutettu ja pitkälti kaupungistunut. Markus oli erinomainen
esimerkki yksilövaikuttajasta ja hän itse teki parhaansa edistääkseen
kulttuurin ja yhteiskunnan kehittymistä.
Markus Siltamäkeä kuvataan eri lähteissä erikoislaatuiseksi
maalaismieheksi, joka oli monipuolisesti kiinnostunut asioista:
kotiseudustaan, sen luonnosta, historiasta ja tarinoista, lauluista, leikeistä ja
nimistöstä – mutta myös vieraista kulttuureista, uusista kielistä ja kansan
ajatuksista. 1950-luvulla hän hakeutui nuoriso-opistoon Mikkeliin noin
vuodeksi. Opinnoista Markus sai tietopohjaa ja tukea innostukselleen
kansanperinteen vaalijana. Työnään hän teki -paitsi luonnollisesti
kotitilallaan- töitä muun muassa puutarha-alalla Turussa ja Saabin
autotehtaalla sen käynnistyessä 1970-luvun alussa Uudessakaupungissa.
Markus ei kuitenkaan ollut vain innostunut, hän oli myös toimija.
Leinmäellä oli aloitettu opintokerhotoimintaa jo 1940-luvulla (Laitilan
nuorisoseuran alaisena toimintana). Tähän mahdollisuuteen Markuskin
tarttui. Leinmäen nuorisoseuran perustava kokous pidettiin 20.2.1957 ja
rekisteröinti pari kuukautta myöhemmin 24.4.1957. Rekisteriin merkittiin
18 jäsentä. Markuksesta tuli itseoikeutetusti seuran ensimmäinen – ja
pitkäaikainen- puheenjohtaja. Seuraajaksi tuli vasta 1980-luvulla
naapurikylästä Liesjärveltä kotoisin oleva, niin ikään aktiivinen toimija,
Veikko Jalonen. Liesjärvellä oli myös oma opintopiiri, mutta sen yhteistyö
Leinmäen kylän kanssa helpottui erityisesti 1950-luvulla saadun uuden tien
myötä. Myöhemmin Leinmäen nuorisoseuran puheenjohtajan tehtävää
hoitivat Leinmäeltä muun muassa Matti Laurila ja Arto Kerttula.
Markus Siltamäki oli siis 32-vuotias Leinmäen nuorisoseuran
perustamisen aikaan– nuori mies nuorison kasvatuksen tukijana. Hän
jakoi tietouttaan ja osaamistaan auliisti. Hän pyrki toiminnassaan yhteiseen
hyvään, hän hyväksyi ihmiset ja hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen.
Ja niinpä hän sai toimintaan mukaan uusia innostuneita ihmisiä! Toiminta
olikin monipuolista: opintokerhojen lisäksi kansantanssia, kuorolausuntaa
ja lauluja, näytelmiä, käsityön tekoa, luontoretkiä – ja ylipäätään
kyläläisten yhdessäoloa.
Kansantanssia ja tanhuja harrastettiin nuorisoseuroissa vilkkaasti kautta
maan 1900-luvun alkupuolelta alkaen – ja niin oli tilanne myös Leinmäen
nuorisoseurassa. Tanhut olivat koko kyläyhteisön keskeinen
yhteistyömuoto, verkostoitumista edistävä tekijä, mahdollinen kaikille ja
ilo yhteisöille. Minulla oli mahdollisuus perehtyä leinmäkiläisen Anja
Seikkulan nuorisoseuratoiminnasta kertoviin päiväkirjoihin- hän oli
Leinmäen nuorisoseuran pitkäaikainen sihteeri ja huolellinen asioiden
muistiinmerkitsijä. Päiväkirjoista käy ilmi, miten systemaattisesti ja usein
tanhuharjoituksia pidettiin, ketä oli harjoituksissa paikalla, mitä tanhuja
harjoiteltiin ja missäkin tilaisuudessa esitettiin ja mitä mahdollisia ohjeita
niihin oli annettu tai sovittu. Harjoituksissa Markus Siltamäkeä on kuvattu
hienotunteiseksi, hän ei opettanut kritiikin tai negatiivisen palautteen
kautta, vaan ohjaamalla hienotunteisesti joukkojaan ”ottamaan uudelleen”,
näyttämällä itse (hän oli itse erinomainen tanssija) ja rohkaisemalla. Hänen
pedagoginen otteensa olikin varsin moderni.
Tanhutoimintaan tuli välillä taukoa, mutta sen tärkeyttä kylälle osoitti
voimakas uudelleen viriäminen 1970-1980-lukujen taitteessa. Tanhuajat
otti ohjaukseensa 1980-luvulla Jarmo Kerttula Leinmäeltä. Harrastajat
ottivat nimekseen Pompilkaise, toiminta laajeni ja kansainvälistyi, sisälsi
paljon esityksiä ja kansainvälisiä yhteistyömatkoja. Pompilkaisetkaan eivät
nykypäivänä -ainakaan julkisesti- pompi. On kuitenkin selvää, että
Markuksen ajoilta alkanut tanhutoiminta on tuottanut kylälle – ja
laajemminkin- paljon iloa ja osaamista. Joten ehkä saamme nauttia
Pompilkaisista, tai jostain vastaavasta tanhuryhmästä, jossain joskus
myöhemmin.
Musiikki oli Markukselle luonnollinen ja monessa kohdin tarpeellinen
ilmaisumuoto. Hän oli hyvä laulaja ja omasi erinomaisen luontaisen
rytmitajun. Musiikkia tehtiin esimerkiksi kuorolauluna. Ensiesiintyminen
oli vuonna 1956 Leinmäen uuden koulutalon vihkiäisissä. Laulajia oli 8
naista ja 11 miestä, joka määrä ottaen huomioon kylän koon oli varsin
merkittävä. Keskeisiä laulukumppaneita olivat muun muassa Viljo
Lehtonen ja Lasse Lavila, joista jälkimmäinen edelleen jatkaa kylän
kuorolauluperinnettä. Erityisen kulttuuriteon Markus teki vuonna 2009
yhdessä muusikko Markus Rantasen ja kirjailija Heli Laaksosen kanssa
julkaisemalla kansan muistamaa musiikkia Laitilasta, Lauluttoman lännen
lauluja (Siltamäki, Laaksonen, Rantanen 2009). Kyseessä on nuotti-, lauluja
perinnekirja, joka pitää sisällään myös piirileikkeihin sopivia
tanssiaskeleita. Laulut on muistiin merkinnyt Markus Siltamäki,
nuotintanut Markus Rantanen ja julkaisun on toimittanut Heli Laaksonen.
Asiaa tuki muun muassa Suomen kulttuurirahasto apurahalla vuonna 2006.
Kansanperinne vaatii myös älykkään tallentajan ja sellainen Markus
Siltamäki oli. Perinteen kirjallinen tallennus -käsinkirjoittamalla erityisen
kauniilla käsialalla- alkoi yhteistyössä jo isän kanssa, jonka myös sanotaan
olleen erinomainen tarinoiden muistaja ja kertoja.
Minä muistan hänet erityisesti äitini Hilma Leinon kanssa meidän tuvassa
käytyjen keskustelutilanteiden perusteella. He olivat molemmat 1920-luvun
ihmisiä. Keskustelut käsittelivät monenlaisia asioita, etenivät rauhallisesti,
televisio laitettiin aina pois päältä, Markus puhui pitkiä, loogisesti
askeltavia puheenvuoroja ja kuunteli äitini tarinoita. Tuvan pöydällä oli
aina kynä ja paperia – ja niitä usein myös tarvittiin. Tilanteessa oli
eräänlaista sadunomaista tunnelmaa, joka herätti eloon menneitä aikoja.
Useammin kuin kerran äitini sanoi Markuksen lähdettyä, miten Leinmäki
onkaan saanut noin hyvän miehen. On selvää, että äitini kunnioitti
Markusta – ja käsitykseni mukaan sama kunnioitus oli monella muullakin.
Markus Siltamäki oli keskustelun ja rauhan mies.
Ehkä keskeisin kulttuuria tallentava tuotos oli kuitenkin vuonna 2004 –
niinikään Heli Laaksosen toimittamana- ilmestynyt Laitilan murteen
sanakirja, Kukkaroho ja plakkarihi (Siltamäki 2004, toim Laaksonen).
Sanakirja sisältää n. 2500 hakusanaa, jaettuna yleissanastoon ja
teemasanastoon. Lukujen aiheena ovat muun muassa Laitilan kylät,
vaatteet, ruoka ja juoma, ruumiinosat, sairaudet ja parantaminen sekä kasvit
ja eläimet. Lisäksi kirjassa on Laitilan murteen lyhyt oppimäärä ja
esimerkkejä sanojen taivutuksista, sananparsia, arvoituksia, lauluja ja
lukuisia paikallisia tarinoita. Erityisen mielenkiintoinen on Markus
Siltamäen haastattelu kirjan alussa.
Olen ajoittain hyödyntänyt sanakirjaa terveys- ja hoitotieteen opetuksessani
Turun yliopistossa – ehkä vähän huumorimielessäkin- testatakseni
tieteentekijöiden kansanomaisten termien osaamista. Olen testannut lukuja
ruumiinosista, sairauksista ja parantamisesta. Te varmaan, hyvä
juhlakansa, kaikki tiedätte, että mikä ongelma on kyseessä, jos ihmisellä on
fommi, jörrkatar, pakohaav tai hän o nörkömäine. Tai missä on vika, jos
kyseessä on ajukopp tai mitä tapahtuu, jos ihminen pähkäntty. Testeissäni
yliopisto-opiskelijat eivät näistä välttämättä selviä. Olenkin yrittänyt sanoa,
että ”Asiat pitää pistää niin ajukoppahas, ettäs muistat!” (Siltamäki 2004)
Sanakirjassa oleva tarina riidan sopimisesta on hauska, mieleenpainuva ja
todentuntuinen – sekä hyvin ajankohtainen. Jos kuulijoista joku ei sattuisi
tarinaa tuntemaan, varmaan voisi sen tänä viikonloppuna lukea!
Kirja on tärkeä myös murre- ja kansanperinnetutkimuksen kannalta. Sitä
käytetään murretutkimuksissa lähteenä, esimerkiksi Kumpulaisen
Jyväskylän yliopiston väitöskirjassa 2012, sekä saman yliopiston pro
gradu-tutkielmissa (Laitinen 2010 ja Suominen 2020).
Näyttämötaidettakin Markus Siltamäki edisti, näytelmien muodossa.
Tapasin tässä asiassa hänen kanssaan yhteistyötä tehneen leinmäkiläisen
Raili Valtasen. Hän kertoi Markuksen ottaneen häneen yhteyttä sanoen,
että ”…pitäisi tehdä näytelmä ja esittää se”. Markus oli itse valmis
ohjaamaan näytelmän, mutta pitäisi ensin olla se, mitä ohjata eli kirjoittaa
näytelmä ja sitten näytelläkin se– ja hän pyysi Raila Valtasta yhteistyöhön.
Kysyin Raililta, miksi juuri hän valikoitui yhteistyökumppaniksi tähän
tehtävään. Railin näkemys oli, että varmaan siksi, että hän taisi olla yleensä
”hyvä sanomaan”. Tämä tarina kuvaa minusta hienosti silloisen kulttuurin
perusasetelmaa:
Näin syntyi muun muassa Auksoon päev-näytelmä ja useita muita,
julkisesti esitettyjä näytelmiä. Ehkä Leinmäen kyläyhdistys voisi harkita
näytelmien uudelleen esittämistä!
Ilahduttavaa on, että Markus Siltamäen kansanperinteen tekeminen ja
tallentaminen huomioitiin jossain määrin jo hänen elinaikanaan. Hän sai
muun muassa Kalevan juhlavuoden mitalin, Yleisradion ja Kotimaisten
kielten tutkimuskeskuksen valtakunnalliset tunnustukset sekä Laitilan
kulttuurilautakunnalta tunnustuksen 60-vuotispäivänään 1985.
Palatkaamme kuitenkin vielä hetkeksi nykyaikaan – kun läksimme 100
vuotta sitten liikkeelle. Nuorisoseura otti tehtäväkseen Leinmäellä alkuun
myös kylätoimikunnan tehtäviä – Kylätoimikunta perustettiin 21.5.1993 ja
kymmenen vuoden kuluttua 21.4.2003 Leinmäen kyläyhdistys.
Kyläyhdistys tänään kunnioittaa Markus Siltamäen toimintaa ja sen
perinteitä – tavoitteena kylän ja sen asukkaiden yhteisöllisyys,
yhteisvastuullisuus ja hyvä elämänlaatu. Näiden merkitystä korosti
aikanaan myös Nuorisoseuran 30-vuotisjuhlassa leinmäkiläinen
kunnallispoliitikko Eero Kerttula.
Monet Markuksen aikana aloitetut toiminnot ovat jollain lailla
olemassa. Kylätalo muodostaa kuitenkin nyt elävän, vakituisen,
monipuolisen kokoontumis- ja tapahtumapaikan. Vuonna 1982
ensimmäisen kerran pidetyt pitopäivälliset jatkuvat, yhdistys kokoaa
tapahtumia -kuten iltatorit- ja niissä on yleensä myös ohjelmaa (kuten
tänäänkin), luontoretkien tekoa on edistetty sekä Venälän vuorelle että
Pahkajärvelle; viimeisin ponnistus toteutui täksi kesäksi valmistuneen
uuden veneen rakentamisena kylän osaajien, Tapio Lehtolan ja Esko
Tähtisen, toimesta. Ja kylän käsityöpiirin tulosten hieno näyttely pidettiin
kylätalolla hiljattain.
Yhteydenpito kyläläisten kesken on ajantasaista. Täällä ei avainnippuja tai
koiria hukata – vaan löydetyistä ilmoittaa aina joku kylän whatsupissa!
Myös Kyläyhdistys pitää kyläläiset -ja laajemminkin kaupunkilaisetajantasalla
tapahtumista. Toiminta myös uudistuu: Kari Lehtolan
levyraati, yhteiset kotaillat ja Soili Valtasen koordinoimat kokkikerhot ehkä
viimeisimpiä– ja uusille ideoille on aina tilaa. Markuksen ajama sivistys
näkyy monella tavalla: koululaiset tervehtivät kiirehtiessään kouluautoon,
yhdistyksen jäseniä muistetaan merkkipäivänä, kylätalolla on pieni
lahjoituksiin perustuva kirjasto ja Leinmäen koulun ajalta (1956-2003)
kootut kaikkien koulun oppilaiden valokuvat saavat aikaan muisteluita eri
tapahtumien yhteydessä.
Yhteenvetona toteankin, että Markus Siltamäki jätti elämäntyöllään
kestävän jäljen, joka johtaa myös moderniin tulevaisuuteen.
Olemme kiitollisia hänen elämäntyöstään.
………………………………
Lisäluettavaa
Alifrosti K & Vehmas J 2002 Laitila 1900-luvulla. Laitilan kaupunki, Laitila.
Kaartinen M, Salmi H, Tuominen M toim 2016 Maamme: itsenäisen Suomen kulttuurihistoria.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Numminen J 2011. Yhteisön voima 1. Synty ja kasvu. Nuorisoseuraliikkeen historia 1881–1905. Edita,
Helsinki.
Numminen J 2001 Suomen kansanopetuksen historia. Teoksessa: Suomen kasvatuksen ja koulutuksen
historian seuran vuosikirja, Vol 39: Koko kansan koulu – 80 vuotta oppivelvollisuutta, sivut 101-110.
Siltamäki M 2004 (toimittanut Heli Laaksonen) Laitilan murteen sanakirja Kukkaroho ja plakkarihi.
Vakkasuomalainen ääni ja tarina-hankkeen julkaisuja.
Siltamäki M, Laaksonen H & Rantanen M. 2009 Lauluttoman lännen lauluja. Kansan muistamaa
musiikkia Laitilasta. Laitilan kulttuuriseura Valo.
Syväoja H 2004 Kansakoulu − suomalaisten kasvattaja. Perussivistystä koko kansalle 1866−1977. PSkustannus,
Jyväskylä.
Virrankoski P 2016 Suomen historia — Maa ja kansa kautta aikojen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
Turenki.
…………………………………
Laitilan murteen sanakirja, Kukkaroho ja plakkarihi, mainitaan esimerkiksi seuraavien yliopistollisten
opinnäytteiden lähteissä:
Kumpulainen K 2012 Kulttuuri osana aktiivisen kylän rakentumista. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto,
JYVÄSKYLÄ STUDIES IN EDUCATION, PSYCHOLOGY AND SOCIAL RESEARCH 457
https://jyx.jyu.fi/jyx/Record/jyx_123456789_40912
Laitinen A 2010 Paremmalles se tämä minusta maesto, nim paremmalta: ablatiivin ja allatiivin vaihtelu
suomen murteiden vaikutelmaverbien rektiossa. Suomen kielen pro gradu -tutkielma, Itä-Suomen
yliopisto.
Suominen M 2020 Laitilan murretta Laitilan lukiosta. Kansandialektologinen tutkimus kirjallisen
lounaismurteen piirteistä. Pro gradu-tutkielma, Itä-Suomen yliopisto
Kuvat Helena Leino-Kilpi ja Salme Lehtola
